Sipilän yhteiskuntasopimuksen kaatuminen kertoo suomalaisten eriarvoisuuden kasvamisesta ja keskinäisen solidaarisuuden katoamisesta. Suomalainen, keskiluokkainen palkansaaja elää leveästi. On oma talo, oma auto, monta lasta, lapsilla harrastuksia, itsellä mersu, miehellä mersu, lapsilla mopoautot. Ruoka ostetaan sieltä mistä teuraspuserretta kalleimmalla saa eli cittarista, ulkomaanlomilla käydään kaksi kertaa vuodessa. Säästöön kertyy joka kuukausi jotain, mikäli osaa elää varojensa mukaan.

Suomalainen, keskiluokkainen palkansaaja tekee eurooppalaisittain erittäin lyhyttä työpäivää, ja muualla maailmassa saadaan vain haaveilla iltatyölisistä, ylityölisistä, tuplapalkkasunnuntaista (siis mitä helvettiä?). Suomalainen läskiperse havaitsee, miten maalla menee huonosti: leipäjonot kasvavat, lööpit huutavat vanhusten huonosta kohtelusta hoivakodeissa, jossa vanhemmista pidetään huolta yhteiskunnan varoilla läskiperseen puolesta. (Palkallisella) lounastauolla voivotellaan, miten taas ollaan leikkaamassa lapsilta pois.

Suomalainen läskiperse valittaa, mutta ei osallistu. Läskiperse ei halua madaltaa palkkaansa sen vertaa,että ruokavaliosta pitäisi ehkä jättää muutama yksityisautolla huviajeltu kilometri, einekset ja kalja pois, jotta sama elintaso voitaisiin säilyttää vuoden läpi. Läskiperse äänestää kaltaistaan ja kuvittelee, että ongelma on jokin “tauti” joka on istutettu muuten terveeseen maaperään. Maahanmuuttajista ja ulkomaalaisista tehdään syyllisiä kriisiin, jonka läskiperse on itse aiheuttanut luomalla rakenteellista epätasa-arvoa ylläpitävän yhteiskunnan.

Maksajiksi päätyvät ne, joiden pääsy työmarkkinoille vaikeutuu entisestään. Työnantajat joutuvat tehostamaan työpaikallaan roikkuvien ja roikotettavien kehäraakkien työpanosta edelleen, koska uusien työntekijöiden palkkaaminen on täysin mahdotonta. Yhtä työntekijää kohden kasvavat kulut ovat kohtuuttomia. Samalla tukia leikataan, vaatimuksia kovennetaan. Epäluottamus lisääntyy, luokat eriytyvät. Silloin on turha ihmetellä väkivallan, levottomuuden ja turvattomuuden kasvua. Maahanmuuton ongelmat kärjistyvät samalla, ja antavat aihetta kanavoida yhteiskunnallinen turhautuminen marginaalisiin ryhmiin.

Työelämän ulkopuolella on hälyttävä määrä nuorta voimaa, jota kukaan ei halua valjastaa. Kukaan ei usko nuoriin, kukaan ei usko siihen että olisi tulevaisuuden kannalta rakentavaa saada mahdollisimman paljon ihmisiä töihin, vaikka sitten pienemmällä palkalla ja lyhyemmällä päivällä. Toki nuorten lisäksi myös maahanmuuttajien ja iäkkäämpien työelämästä syrjäytyneiden potentiaali on heitetty tunkiolle. Ettekö näe, että se on keskiluokkaisen, eduistaan luopumattoman läskiperseen vika?

Miksi yksi ihminen haluaa mieluummin tehdä kahden ihmisen työn kahdeksassa tunnissa, kuin että työ jaettaisiin kahdelle lyhyemmällä päivällä, pienemmällä palkalla? Eikö mikään määrä rahaa riitä? Eikö suomalainen keskiluokkainen työn sankari haluakaan päästä kotiin lastensa luokse, ja saada lisää vapaa-aikaa jotta voisi käydä myös tapaamassa vanhuksiaan siellä, minne ne onkaan työntänyt?

Ad hominem tarkoittaa ajatusvirhettä, jossa itse esitetty asia ja argumentti arvioidaan sen mukaan, kuka sen on kirjoittanut. Kyseessä on hyvin inhimillinen, helppo ja yksinkertainen päättelyketju, johon jokainen meistä ainakin joskus sortuu.

Ad hominem on kyseessä esimerkiksi silloin, kun jonkin sukupuolen ei katsota voivan olevan pätevä puhumaan molempia sukupuolia koskevista (=kaikkia koskevista) asioista, tai kun esitetyn argumentin vahvuutta punnitaan sen ilmaisijan iän perusteella. Se on kaikki niin helppoa, usein hyväksyttyä ja yksinkertaista- ja juuri se kultainen portti, josta tie totaaliseen hävitykseen aukeaa.

Internet ja maailma sen myötä on täynnä kusipäitä, jotka eivät kuuntele mitään, eivät sano mitään, huutelevat tuuleen mitä sattuu, lynkkaavat, lietsovat ja länkyttävät. Hyvin suurella todennäköisyydellä sitä olet sinäkin, tai ainakin joskus ollut, arvon lukija. Omalla nimelläsi tai ilman.

Nimimerkki on sitä varten, että siitä turhauttavasta, joka puolelle limaisia, kompastuttavia juuriaan kurottavasta ad hominemista päästäisiin edes seuraavaan ajatusvirheeseen. Miksi? Koska internet mahdollistaa sen, ja se on upeaa. Se argumentti, että nimimerkki mahdollistaa vastuuttoman vihapuheen ja siitä on siksi päästävä eroon, on menettänyt voimansa, sillä uuden vuosituhannen toisella vuosikymmenellä pahinta vihapuhetta suoltavat rasistipossut ovat saaneet uutta tuulta siipiensä alle, eivätkä pelkää kasvojensa menetystä internetissä tai sen ulkopuolella. Itselleen voi myös milloin vain kehittää oikealta näyttävän salanimen.

Tahdon rohkaista ihmisiä käyttämään enemmän nimimerkkejä, sillä ketään ei oikeastaan pitäisi kiinnostaa keskustelukumppanin henkilötiedot elleivät ne ole oleellisia ja jollei niitä halua ehdottomasti antaa ilmi. Omalla nimellä esiintymisestä, oman pärstän päivittäisestä päivittämisestä on kuoriutunut vastenmielinen narsismin valtakunta, jossa egot peittävät alleen minkään syyn keskustella enää mistään.

Facebookista alkaneen omalla nimellä, kuvilla ja mahdollisimman yksityiskohtaisilla henkilötiedoilla esiintymisen kulttuurin syntymisen jälkeen mielipiteiden esittämisestä on tullut monimutkaista valtaleikkiä jossa röyhkeimmät, ei niinkään älykkäimmät, yksilöt selviävät. Ja jossa toisaalta virheille ei ole sijaa. Vain tulevaisuus näyttää, millaiseen tuomioistuimeen meidät vielä istutetaan internetissä laukomiemme mielipiteiden perusteella.

Minulla ei ole nimeä, ei sukupuolta, ei ikää, ei isänmaata, jotta Sinä joutuisit ajattelemaan vielä enemmän. Kun puhun maahanmuuttajista, et saa tietää ihonväriäni. Kun puhun yksityisomistuksesta, et saa tietää yhteiskuntaluokkaani. Kun puhun tasa-arvosta, et tiedä sukupuoltani. Jos sinulla on jokin ennakkokäsitys, pyydän perustelemaan sen. Ehkä opit jotain, jos vain haluat.

Saatat oppia että olen ihminen, internetin kansalainen, ja elääkseni hengitän samaa ilmaa ja aamuisin syön samaa kaurapuuroa kuin sinäkin. Olen se puistossa lastaan häpeillen imettävä yksinäinen nainen, saman lapsen huoltajuuskiistassa menettänyt mies, syrjäytymisvaaraan sysätty pienokainen ja pimeydessä haparoiva sokea vanhus.

Et pidä siitä mitä aion kirjoittaa. Ehkä etsit jonkin muun keinon olla puhumatta siitä ja ajattelematta, kuin ad hominemin. Räksytykseni jää kuitenkin korviisi, sillä olenhan Koira Helvetistä.