Sipilän yhteiskuntasopimuksen kaatuminen kertoo suomalaisten eriarvoisuuden kasvamisesta ja keskinäisen solidaarisuuden katoamisesta. Suomalainen, keskiluokkainen palkansaaja elää leveästi. On oma talo, oma auto, monta lasta, lapsilla harrastuksia, itsellä mersu, miehellä mersu, lapsilla mopoautot. Ruoka ostetaan sieltä mistä teuraspuserretta kalleimmalla saa eli cittarista, ulkomaanlomilla käydään kaksi kertaa vuodessa. Säästöön kertyy joka kuukausi jotain, mikäli osaa elää varojensa mukaan.

Suomalainen, keskiluokkainen palkansaaja tekee eurooppalaisittain erittäin lyhyttä työpäivää, ja muualla maailmassa saadaan vain haaveilla iltatyölisistä, ylityölisistä, tuplapalkkasunnuntaista (siis mitä helvettiä?). Suomalainen läskiperse havaitsee, miten maalla menee huonosti: leipäjonot kasvavat, lööpit huutavat vanhusten huonosta kohtelusta hoivakodeissa, jossa vanhemmista pidetään huolta yhteiskunnan varoilla läskiperseen puolesta. (Palkallisella) lounastauolla voivotellaan, miten taas ollaan leikkaamassa lapsilta pois.

Suomalainen läskiperse valittaa, mutta ei osallistu. Läskiperse ei halua madaltaa palkkaansa sen vertaa,että ruokavaliosta pitäisi ehkä jättää muutama yksityisautolla huviajeltu kilometri, einekset ja kalja pois, jotta sama elintaso voitaisiin säilyttää vuoden läpi. Läskiperse äänestää kaltaistaan ja kuvittelee, että ongelma on jokin “tauti” joka on istutettu muuten terveeseen maaperään. Maahanmuuttajista ja ulkomaalaisista tehdään syyllisiä kriisiin, jonka läskiperse on itse aiheuttanut luomalla rakenteellista epätasa-arvoa ylläpitävän yhteiskunnan.

Maksajiksi päätyvät ne, joiden pääsy työmarkkinoille vaikeutuu entisestään. Työnantajat joutuvat tehostamaan työpaikallaan roikkuvien ja roikotettavien kehäraakkien työpanosta edelleen, koska uusien työntekijöiden palkkaaminen on täysin mahdotonta. Yhtä työntekijää kohden kasvavat kulut ovat kohtuuttomia. Samalla tukia leikataan, vaatimuksia kovennetaan. Epäluottamus lisääntyy, luokat eriytyvät. Silloin on turha ihmetellä väkivallan, levottomuuden ja turvattomuuden kasvua. Maahanmuuton ongelmat kärjistyvät samalla, ja antavat aihetta kanavoida yhteiskunnallinen turhautuminen marginaalisiin ryhmiin.

Työelämän ulkopuolella on hälyttävä määrä nuorta voimaa, jota kukaan ei halua valjastaa. Kukaan ei usko nuoriin, kukaan ei usko siihen että olisi tulevaisuuden kannalta rakentavaa saada mahdollisimman paljon ihmisiä töihin, vaikka sitten pienemmällä palkalla ja lyhyemmällä päivällä. Toki nuorten lisäksi myös maahanmuuttajien ja iäkkäämpien työelämästä syrjäytyneiden potentiaali on heitetty tunkiolle. Ettekö näe, että se on keskiluokkaisen, eduistaan luopumattoman läskiperseen vika?

Miksi yksi ihminen haluaa mieluummin tehdä kahden ihmisen työn kahdeksassa tunnissa, kuin että työ jaettaisiin kahdelle lyhyemmällä päivällä, pienemmällä palkalla? Eikö mikään määrä rahaa riitä? Eikö suomalainen keskiluokkainen työn sankari haluakaan päästä kotiin lastensa luokse, ja saada lisää vapaa-aikaa jotta voisi käydä myös tapaamassa vanhuksiaan siellä, minne ne onkaan työntänyt?